Winters used to be cold in England. We, my parents especially, spent them watching the wrestling. The wrestling they watched on their black-and-white television sets on Saturday afternoons represented a brief intrusion of life and colour in their otherwise monochrome lives. Their work overalls were faded, the sofa cover—unchanged for years—was faded, their memories of the people they had been before coming to England were fading too. My parents, their whole generation, treadmilled away the best years of their lives toiling in factories for shoddy paypackets. A life of drudgery, of deformed spines, of chronic arthritis, of severed hands. They bit their lips and put up with the pain. They had no option but to. In their minds they tried to switch off—to ignore the slights of co-workers, not to bridle against the glib cackling of foremen, and, in the case of Indian women, not to fret when they were slapped about by their husbands. Put up with the pain, they told themselves, deal with the pain—the shooting pains up the arms, the corroded hip joints, the back seizures from leaning over sewing machines for too many years, the callused knuckles from handwashing clothes, the rheumy knees from scrubbing the kitchen floor with their husbands' used underpants.
When my parents sat down to watch the wrestling on Saturday afternoons, milky cardamon tea in hand, they wanted to be entertained, they wanted a laugh. But they also wanted the good guy, just for once, to triumph over the bad guy. They wanted the swaggering, braying bully to get his come-uppance. They prayed for the nice guy, lying there on the canvas, trapped in a double-finger interlock or clutching his kidneys in agony, not to submit. If only he could hold out just a bit longer, bear the pain, last the course. If only he did these things, chances were, wrestling being what it was, that he would triumph. It was only a qualified victory, however. You'd see the winner, exhausted, barely able to wave to the crowd. The triumph was mainly one of survival. | Talvet tapasivat olla kylmiä Englannissa. Me, varsinkin vanhempani, vietimme niitä painia katsellen. Paini, mitä he katsoivat mustavalkoisista televisiolaitteistaan lauantai-iltapäivisin, edusti lyhyttä elämän ja värin tunkeutumista heidän muuten niin yksiväriseen elämäänsä. Heidän työasunsa olivat haalistuneet, sohvan päällys – moneen vuoteen vaihtamaton – oli haalistunut, ja heidän muistonsa niistä ihmisistä, joita he olivat olleet ennen Englantiin tuloaan, olivat nekin haalistumassa. Vanhempani, koko heidän sukupolvensa, ahersivat elämänsä parhaat vuodet raataen tehtaissa kehnoilla palkoilla. Elämä oli uurastusta vääntynein selkärangoin, kroonisin niveltulehduksin, vammaisin käsin. He purivat hampaansa yhteen ja kestivät tuskan. Heillä ei ollut siihen vaihtoehtoja. Mielessään he yrittivät katkaista - olla huomaamatta työtoveriensa solvaukset, olla vastaamatta esimiesten lipeviin kotkotuksiin, ja intialaisten naisten tapauksessa, olla valittamatta aviomiestensä läimäytellessä heitä. Kestä piina, he kehottivat itseään, voita tuska — viiltävät kivut käsivarsissa, kuluneissa lantionivelissä, selän kouristukset johtuen liian monen vuoden kyyristymisestä ompelukoneiden ylle, vaatteiden käsin pesun seurauksena känsäiset rystyset, reumaattiset polvet keittiön lattian hankaamisesta miestensä vanhoilla alushousuilla.
Kun vanhempani asettuivat katselemaan painia lauantai-iltapäivisin, käsissään kupilliset maitoista kardemumma-teetä, he halusivat tulla viihdytetyiksi, he halusivat nauraa. Mutta he halusivat myös, että hyvä kaveri, edes kerran, voittaa roiston. He halusivat kerskuvan, kiljuvan sortajan saada opetuksensa. He rukoilivat, ettei hyvä kaveri, joka virui kanveesilla kahden sormen lukitusotteessa tai tuskissaan munuaisiaan painellen, luovuttaisi. Kunpa hän vain jaksaisi vielä vähän pidempään kestää tuskaa, loppuun saakka. Kun hän vain tekisi tämän, niin painin ollessa mitä se on, hänellä olisi mahdollisuus voittaa. Se olisi kuitenkin vain osittainen voitto. Lopen uupunut voittaja jaksoi tuskin heilauttaa kättään katsojille. Voitossa oli etupäässä kyse eloonjäämisestä.
|